Käväsin siis hakemassa postista aluetoimiston kirjeen. Olin suurella jännityksellä odottanut "tuomiotani" siitä, millon tulisi jatkaa palvelusta. Jossain mieleni sopukoissa olin tavallaan tuudittautunut siihen typerään turvallisuuden tunteeseen, että saisin jostain syystä jatkaa siitä, mihin palvelus keskeytyi joulukuussa.
Palvelukseenastumismääräys: 14.10.2016 klo 12:00 mennessä, Kainuun prikaati, Hoikankangas. Näin ilmoitti kyseinen lirpakelärpäke. Suomennettakoon niille jotka eivät ymmärrä mitä tämä tarkoittaa; joudun siis käymään koko AUk2 alusta. Vaikka olen kymmentä päivää vaille alikersantti, linjamarssit sun muut takana. Ainoa mikä jäi suorittamatta oli viimeinen ampumaleiri (jota olin odottanut ku kuuta nousevaa kaikkiin villeihin ja vähemmän villimpiin tornareihin luottamukseni laskien, olettaen että harjoitus tulisi olemaan jotain eeppisen ja lungin chillailun väliltä). Voitte siis kuvitella kuinka otti aivoon tajuta että sen puuttuvan 10 päivän sijasta, minua odottaa täydet 9vkoa Kajaanissa.
 |
| Mosameikäläinen |
Semmoisen lievähkön ultimateragequittauksen jälkeen aloin miettiä kohtaloani uudestaan. Toisaalta minullehan voi olla etu, että saan käydä aukkikakkosen uudestaan, voin parantaa suorituksiani, ja ainakin tiedän jo mitä siellä tullaan tekemään. Ja mulla on aikalailla puoli vuotta aikaa kuntouttaa itseni niin että en enää fyysisesti hajoa inttin. Itseasiassa, aloitan tänään uuden saliohjelman, jonka tavoitteena on kuntouttaa selkäni niin että olisin vahvempi kuin ennen kun nikamat päätti pullistella.
Onhan tuota ylimäärästäki ehtiny tässä kolmen kuukauden aikana vähän päästä kertymään, ku enpä oo juuri liikkunu ja on tuo pilsneri niin hyvälle maistunu...
Tämän puolivuotisen savotan aikana tarkoituksenani on myös kehittää kärsivällisyyttäni, pitkäjänteisyyttäni ja motivaatiotani niin, että kestän vielä toisen mokoman syksyn kainuun prikaatin huoltopataljoonassa. Minuahan ei niin vaan lannisteta. Oon niinku torakka. En kuole millään, pole poka vaan vaikka kengän pohojat puhki vaan mineen mee kulumallakhan poies. Ja tähtään kuitenkin siihen, ettei se inttiura ihan 347 jäis.
Oon ehkä joskus aiemmin kirjottanukki täällä, kuinka kauan oon unelmoinu siitä että saisin käydä intin. Haluan tehdä hyvää tässä maailmassa, ja suomalaisena koen että mulla on etuoikeus puolustaa maatani tai toimia ulkomailla turvaamassa sellaisten selustaa, joilla ei ole itse mahdollisuutta siihen. Ei asepalvelus oo velvollisuus, joka hoidetaan poies alta, se kunnia-asia, ja pitäisi suorittaa niin hyvin kuin mahdollista. Tulevana alijohtajana ja ylipäänsä taistelutoverina haluaisin itselleni sellaisen ryhmän, jossa minun ei tarvitsis pelätä että joku kosahuttaa multa persien pellolle kun ei osaa oikeaa asekäsittelyä, tai muulla tavoin toheloi vaarantaen osaamattomuudellaan itsensä ja tovereidensa hengen. Haluan pystyä luottamaan.
Siksi mua vähän huolestuttaa tää nykypäivän päiväkotikulttuuri tuolla armeijamaailmassa. Onko ne varusmiehet ennenkään kuolleet siihen että välillä saa vähä ottaa vautia?
Ite ainaki ymmärrän armeijan kurin ja kunnioituksen instituuttina. En jotenki jaksa uskoa että nykynuoret on oikeesti niin heikkoa tekoa että kaikki kurinpalautuskeinot lasketaan jo kohta simputukseksi. Camoon PV!
Mut noh, eipä ole minun käsissä tuokaan homma. Paras varmaan kun piettää huolen vaan omista asioistaan ja pyrkii omiin tavoitteisiinsa, toisia lyttäämättä.
En nyt sitte tiiä tuleeko päivitettyä mitään tässä puolen vuoden sisällä, ellei nyt mitään radikaalia tapahdu. Jotenka näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Palataanpa syssymmällä astialle.
 |
| Ku pääs ekoille lomille nakkiauran kanssa |
