Siviili tj 35

Useimmilla varmasti pyörii mielessä sellainen kyssäri, että minkäs helvetin takia nuori nainen haluaa inttiin, sinne maskuliiniseen kurin ja kurmutuksen instituuttiin.  Muista en tiedä, mutta itse olen "haaveillut" intin käymisestä jo vuosia, kipinä syttyi 15-kesäisenä kun olin sotkussa kesätöissä. Siitä en tiedä, mistä moinen ajatus pinttyi takaraivoon, mutta nyt kun vuosia myöhemmin pikkuveljeni ja entinen poikaystäväni astuivat palvelukseen tammikuussa, sain viimein lähetettyä hakupaperit. Jos en ihan väärin muista, kyseinen hakukaavakkeiden metsästys alkoi, kun kävin Sodankylässä perheeni kanssa veljeni valassa.
Papereiden täyttäminen tapahtui suhteellisen nopeasti, mutta lääkärintodistus uupui pitkään. Homma meinasi tyssätä siihen, kun en viitseliäisyyttäni saanut varattua aikaa ajoissa. Kun sitten viimein sain luurin kauniiseen käteeni, ja aloin soittelmaan aikaa YTHS:lle (kuin ihmeen kaupalla sainkin ajan lääkärille ennen hakuajan umpeutumista). Tämä oli siis ensimmäinen lääkärikäynti. Kyseenalaistan vahvasti YTHS:n lääkäreiden koulutuksen, sillä ainakin tämä ammattikuntansa edustaja oli ihan käsi hommansa kanssa, eikä osannut täyttää puolustusvoimien liitteeksi tulevaa todistusta. Sen lisäksi hän syyllisti minua siitä etten ollut varannut tupla-aikaa, koska eihän kokonaisvaltaista lääkärintarkastusta mitenkään saa 20 minuutissa tehdyksi. ULOS ja uutta aikaa varaamaan. Eikä siinä tietysti muu auttanut. En luonnollisesti saanut uutta aikaa kuin vasta kuukauden päähän, ja eikun ahdistuneena tilaamaan puhelu aluetoimistoon. Siellä oltiin suopeita vastaanottamaan lääkärintodistus jälkikäteen liitteenä, ja sain huokaista helpotuksesta.

Jossain vaiheessa kevättä sain kutsun valintatilaisuuteen. Olin toiseksi ensimmäisenä paikalla, ja istuin toiseksi ensimmäiseen riviin (mielestäni eturivissä istuminen olisi tehnyt minusta silmätikun, ja koska edellisilta oli mennyt hivenen myöhään, ajattelin suosiolla piilotella silmäpussejani hieman etäämpänä). Pian tyttöjä alkoi lappaa ovesta huoneeseen, jossa päivän aloitus tapahtui infolla ja koulutuksesta kertovalla "oppitunnilla". Tunsin erittäin suurta yhteenkuulumattomuutta muihin naissukupuolen edustajiin ja tunsin meille luennoivan majurin katseen porautuvan kerran jos toisenkin lävistyksiini, venytettyihin korvanlehtiini, sekä penkkiä vasten kiliseviin ketjuihini. Muilla tytöillä oli piukat farkut ja käsilaukut. Toivoin mielessäni, että ulkonäkö hämäisi, ja että tytöt olisivat hieman vankempaa henkistä tekoa, kuin miltä näyttivät ulospäin. Ei sillä että arvostelisin muita, olkoon juuri sellaisia kuin haluavat - edustanhan itsekin "hieman silmäänpistävämpää alakulttuuria".

Nukahdin mikrouneen oppitunnin aikana ja saatoin näyttää jonkin mielenterveys/pakkomiellehäiriöiseltä yrittäessäni pakottaa silmäluomiani pysymään auki. Hulvatonta.

Päivä piti sisällään tosiaankin parin tunnin mittaisen oppitunnin koulutuksesta, kaksi varusnaista kertoi omia kokemuksiaan, jonka jälkeen heidän johdollaan kävimme syömässä ja kiertämässä Someroharjun kassua. Minua huvitti suunnattomasti kävellä muiden tyttöjen kanssa ympäri kassua, tuntui että inttipojille oli melkoinen yllätys kun parikymmenpäinen kanalauma tepasteli tupien ohi. Päät kääntyivät, ja olin kuulevinani aiheeseen liittyvää supinaakin.
Päivän lopuksi meille oli lääkärin tarkastus ja majurin haastattelu. Lääkärillä ei ollut minulle mitään erityistä sanottavaa. A-mies. Tai siis nainen. Majurin haastattelu sen sijaan oli mieleenpainuva, muun muassa seuraavanlainen keskustelu käytiin:

Majuri: Noniin. Ja Sodankylään haluaisit?
Minä: Joo, se olis semmonen ykkösjuttu.
Majuri: Ja ens heinäkuussa pitäisi päästä aloittamaan?
Minä: Kyllä, se ois oikeastaan ainoa mahdollisuus, kun nuo opinnot on nyt sellasessa vaiheessa, että jos vasta ensi tammikuussa meen niin tulee ikävä katko kolmanteen vuoteen.
Majuri: Jaahas. (*tutkii papereita*) Ja teollista muotoilua opiskelet pääaineena. Mites tuo palvelusaika, mitä olet aikonut saavuttaa? Olet tänne kyselylomakkeeseen kirjoittanut että lääkintämieheksi haluaisit. Ja että Aukkiin.
Minä: Joo, kyllä vain. Oon miettinyt että tää intti vois olla yks uravaihtoehtokin.
Majuri: Oletko miettinyt, että oletkohan sinä ihan oikealla alalla, kun kesken opintojen yliopistosta päätät asepalvelukseen hakea?
Minä: Eihän ne ole toisiaan poissulkevia, nyt on vaan sellainen tilanne, että alkaa olla viimeiset mahdollisuudet käydä intti, kun ei ole vielä perhettä sun muuta, mikä estäisi, ja koulusta on helppoa vain jättäytyä poissaolevaksi. Jatkan niitä opintoja sitten intin jälkeen siitä mihin ne nyt jäävät.
Majuri: Niinniin, aivan. Sinullakin tuota ikää on jo... Mitä yheksänkolme oot syntynyt.
Minä: Joo, kahenkympin paremmalla puolella jo.
Majuri: Justiinsa. Vielä semmosta kysyisin näin lopuksi, että kun tosiaan tämä armeijamaailma on hyvin miehinen paikka, että mitenkäs sinä tuut toimeen miesten kanssa?
Minä: Noh, mun parhaat kaverit on aina ollu miespuolisia, ja muutenkin tuun jopa paremmin toimeen poikien kanssa, kuin tyttöjen.
Majuri: Vai niin. No entäs, kun nämä pojat täällä ovat pääasiassa sinua nuorempia. Mitä luulet, tuleeko auktoriteettiongelmaa, ottaa vastaan komentoja nuoremmilta?
Minä: Eipä tuo taida mikään ongelma olla, pikkuveli lähti juuri pari päivää sitten Rukkiin, ja jos sinne sodankylään pääsen niin hän on siellä sitten kokelaana tuolloin.
Majuri: (*jäätyminen) J-Jaaha. No eipä siinä sitten kai mitään.

Kyllä oli tuo majurin ilme kerrassaan näkemisen arvoinen. Syynäsi minua vielä päästä varpaisiin ennenkuin poistuin huoneesta.

Parin viikon päästä valintatilaisuudesta sain kirjeen, jossa sanottiin että 06.07.2015 Jääkäriprikaati, Sodankylä, terveisin lapin aluetoimisto. Taiteilijasta taistelijaksi siis.

Nyt vain nauttis siviilissä olosta nämä viimeiset 35 päivää, jotka sisältävät rutosti treeniä, ilonpitoa, Provinssirockia ja henkistä valmistautumista.