Tämähän alkaa tuntua vähitellen todelliselta! Eilettäin postissa tuli infopapereita, jotka sisälsivät yleisiä ohjeita palvelukseen saapumisesta, mm. mihin ottaa yhteyttä jos on lisäkyssäreitä, milloin on vala ja vierailupäivä.. Mitä ottaa mukaan, milloin bussikyyditykset lähtee ja mistä... Liitteenä oli myöskin kyselylomake, jossa tiedusteltiin kuntotasoa, liikunnallista harrastuneisuutta noin yleensäkin sekä toiveita joukko-osastoon ja aselajiin, sekä mahdollisiin erikois/johtotehtäviin liittyen.
Kahtoopi mihin sitä nyt sitten päätyy lopulta...
Tänään säikähdin postiluukun kolahdusta niin että vedin kahvit väärään kurkkuun. (Tässä välissä jo mainittakoon kohtuuton kahvin suurkulutukseni.) Luukusta repsotti Ruotuväki-lehti ja alokasliite. Siinä meni mukillinen jos toinenkin kun kahlasin ne läpi infon janoisena.
Se lukutuokio päättyi tyhjään katseeseen ja alkavaan jomottavaan päänsärkyyn, jonka tiesin johtuvan liiasta uudesta tiedosta joka hätääntyneenä poukkoili kuuppani sisällä etsien sitä samaa kuuluisaa pakotietä, jota kautta esimerkiksi kaikki lukion matematiikassa opittu on valunut hiivattiin.
Tällä hetkellä täytyy myöntää, että jos kuvittelin olevani edes jonkinnäköisissä tolkuissani siitä mitä koulutukselta ja intiltä noin yleisesti ottaen odotoan, totean tyynesti olevani nyt pihalla kuin tampaxin lanka. Ainoa asia mistä oon yhä varma, on se että haluan johtajaksi. Aukkiin siis. Ehkä minun ei tarvikkaan muuta tietää vielä? Tottapa tuo P-kausi tuo tullessaan mullekkin jonkin käryn siitä mitä musta tulee, mihin musta on ja mihin ei.
Kunhan eivät soppatykiksi mua tyyrää niin eiköhän sitä sinnillä paineta homma kuin homma. Enemmän tai vähemmän kiinnostaa vähän kaikki linjat. Kaikennäköistä kuulee intin jo suorittaneilta kavereilta ja niiltä jotka tällä hetkellä sitä suorittavat. Varmasti joka hommassa on puolensa. Ja sen tiedän, että kesken ei meikäläisen kunnia anna periksi jättää.
Ja herra mun vereni, mitä ihmettä mie loppujen lopuksi oikein hermoilen? Inttiin tulee vuosittain poikia jotka ovat hädin tuskin äitinsä helmoilta päässeet. On vedetty mäkkärissä ja noutopöydissä muutamat kaksoisleuat ja komeat vatsat. Silti ne painaa porskuttaa menemään, mikäli fysiikka vaan lääkärintarkastuksen läpäisee. Enköhän minäkin pärjää. Ainoa mikä huolestuttaa, on nuo meikäläisen polvet. Ne kun on toistakymmentä vuotta rassanneet, ja niiden takia piti karatekin aikoinaan lopettaa.
On ne nyt huomattavasti paremmat, kun oon treenannu monipuolisesti lihaksistoa ja heitin sen kasviruokavalion roskiin. Ai miksi? No siksi, että mulla ei ollut kiinnostusta, taitoa eikä varaa syödä monipuolisesti, tarpeeksi ja niin että olisin silti saanut kaiken tarvittavan ravinnostani.
En oo koskaan ollut näin terve ja hyvässä kunnossa kuin nyt, ja tosiaan aijon pitää yllä tätä elämäntapaa vielä intin jälkeenkin. Kestipä se nyt sitten mun osalta <45,(ja vaikka aiemmin mainitsin että kesken en oo jättämässä, kaikkea voi sattua ja se pitää sitten vaan hyväksyä) 165, 255 tai sitten sen 347 päivää.
Eipä tässä tällä erää muuta. Ehkä postaan vielä jotain ennen palvelukseen astumista, tai sitten en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti