Eka viikko takana

Se olis ensimmäinen viikko intissä aikalailla pulkassa. Ekoina päivinä olin ulapalla ku ankkuristaan irronnut paatti ja pääasiassa edelliseen viitaten ajelehdin ympäriinsä virran mukana. Aika nopeasti sain omakohtaista kokemusta vanhasta sanonnasta "aina on kiire oottamaan", kun juoksun nytkää häärää itsensä paikasta a paikkaan b ja sitten ootellaan niitä lönnijöitä ja perseilijöitä muotoon. Kollektiivirangaistuskin tuli tunnettua nahoissa, kun kyseiset perseilijät aiheuttivat koko joukkueelle tupakkataukokiellon. Kyllä kiristi vanne nupin ympärillä kun iltavapaisiin oli vielä useita tunteja kiellon alkamisesta. Voishan sitä tietenkin lopettaakkin, jumalauta mulla ois hyvä kunto sitte. Nääh. Ei pysty näillä aamuilla.

Meidät rokotettiin liukuhihnamenetelmällä. Jonota puolialastomien miesten kanssa veksissä pelaten livematopeliä, perse penkkiin, molemmilla puolilla rokottaja, yhtäaikaa tuiks käsivarteen ja ulos. Rokotuksesta on nyt kolmas päivä ja vasen käsivarsi on edelleen hellänä.
 Jalkapohjat on ihan paskana intin lenkkareilla tallaamisesta. Ei saada pitää maihareita ennen lääkärin tarkastusta... Paskaa. Sulkeisissa ja tänään, mussukkapäivänä saatiin pitää maihareita ja ai että kun on hyvä tunne. Ja kieltämättä tuntuu jokseenkin sotilaallisemmalta kun on oikeat kengät eikä mitkään lyttyyn tallatut kämäset lenkkikengät.

Vähitellen alkaa niinsanutusti oppia talon tavoille, ja muistaa tervehtiä, ojentaa ja olla turpa kiinni sillon ku asiayhteys niin vaatii. Enää ei sydäntykuttäen tarvi jännittää ilmottautumista tai toimistokäyttäytymistä ja arvomerkitkin alkaa olla hallussa. Ootan vaan kovasti sitä, että alan tuntea itseni taistelijaksi ympäriinsä kuupoilevan alokkaan sijaan.

Hyvin on tähän asti mennyt, ja toivottavasti hyvin menee jatkossakin. Mie aion tsempata meidän joukkueesta parhaan 3.jk:ssa ja omasta tuvasta kasarmin parhaan. Vaikka väkisin. En vaan jaksais katella sellasta härväämistä ja lönnimistä ja perseilyä mitä tällä viikolla on ollut. Ekat päivät vielä ymmärtää kun kaikki on uutta, mie tusin itseni lähestulkoon kokoajan aivan idiootiksi kun en tiennyt mitä tehdä. Oon kuitenkin pitänyt silmät ja korvat auki ja yritän satanen lasissa osata kaiken mahdollisimman hyvin.. Tottakai jokainen mokaa joskus, ja minäkin, useita kertoja päivässä. Mutta mie jumalauta yritän kaikkeni. Ja haluan aukkiin.

Ei tää intti kuitenkaan pelkkää suorittamista ole ollut. Ollaan päästy sotkuun ja tupakkakopissa on käyty mieleenpainuvia keskusteluja. Oon saanu jo paljon uusia kavereita, ja meidän tuvan henki on aivan mahtava. Tuetaan ja autetaan toisiamme, ja mm iltavahvarit ja tupatarkastukset on tällä viikolla olleet aivan hulvattomia. Niistä ehkä myöhemmin parhaat palat ja kootut kollaasit. Myös meidän joukkue on ihan loistava. Puhalletaan yhteen hiileen ja vaikka jotkut välillä perseileekin, niin eikös se niin mee että asiat opitaan vaikka kantapään kautta.
Ensviikonloppuna päästään ekoille lomille. Ihan h u i k e e t a. Pääsee näkemään veljeä ja rakasta ja perhettä ja kavereita. Ja pääsee rämpyttämään mun rakasta nailonkielistä ja juomaan oikeaa kahvia. MuKesin kahvi aiheuttaa mulle varmaan jossain vaiheessa mahahaavan tai vähintään vie loputkin makuaististani, jättäen jälkeensä vain pohjaanpalaneen tervaisan poltteen.
Tottakai sivistyneesti muutaman tuopin ajattelin tyhjentää.

Kaikenkaikkiaan olen kyllä pääosin nauttinut ekasta viikosta armeijan vihreissä.

Palataanpa astialle jälleen kun ehdin/jaksan kirjoittaa. Ehkä sitten kun saan tietokoneluvan ja roudattua läppärin tänne. Puhelimella on jokseenkin raivostuttavaa kirjoittaa pitkää tekstiä, joka olis edes lähestulkoon johdonmukaista ja jouhevaa luettavaa.

Kuulumisia ja viimeisen viikon kuumottelua

Huhhuh. Tuli tosiaan vietettyä melkonen viikonloppu Seinäjoella Törnävänsaaressa Provinssia fiilistellessä. Tulihan sitä oltua melkoinen riemuidiootti, mutta väliäkös tuolla, jotainhan sitä piti repästä ennen palvelukseen astumista. Tuosta reissusta jäi käteen mahtavia muistoja, omistusnimmari, helvetin kipeät niskat (koska kyllähän sitä lettiä pittää heiluttaa..), hieman kärähtänyt iho ja Seinäjoen sairaalakin tuli nähtyä. Mahtihuippu reissu siis! Paluumatka Rovaniemelle alkoi suht kiireessä, kun nipin napin ehdin junaan. Melkoisessa neljän päivän darrassa, vaunussa, jossa oli leikkipaikka (yllättävän paljon ja kovaäänistä riemua ja riitaa riittää yhdestä leikkijunasta Seinäjoki-Oulu välille) matkustin kaikkeni antaneena ja koitin nukkua. Oulussa vaihdoin junaa, ja onnekseni sattui hiljaisempi vaunu, mutta vanha ku taivas, ja KUUMA. Hyvä ettei darralimppari kiehunu pullosta ulos. Nojoo, VR. Mitä muuta voi olettaa? Etelässä on hyvät junat, lyhyet matkat. Mitä pohjosemmas mennään niin sitä pitemmät on etäisyydet ja sitä paskemmat junat. Kai tuo matkan pituus jotenki korreloi junan kunnon kanssa? 

Noh, se siitä. 

Tosiaan, neljä päivää aikaa tsempata itteni inttiin. Maanantaina (viikkoa ennen) otin kaikki lävistykset pois. Eihän nuita kaikkia ois varmaan tarvinnu ottaa, mutta sama kait tuo oli. Vähän on kieltämättä alaston olo, ja huomasin kuinka paljon mie värkkäsin lävistyksilläni hermostuneena, kun nyt kun niitä ei ole, tuntuu tyhmältä kun ei ole mitään mitä hiplata (joo kuulosti väärältä mutta menköön). Eilen ostin kellon. En mitään kallista ku mun omaisuudella on tapana hajota tai vähintäänkin kadota alta aikayksikön. On siinä kuitenki perusominaisuudet ja vedenpitävyys, niin tokkopa tuo oman asiansa ajaa. 

Tuntuu että kaikilla on hirveä tarve neuvoa. Kannattaa tehä näin, älä tee noin vaan niin ja älä ole äänessä mutta yritä nyt kuitenki olla jonakin. Juuh. Kiitos rakkaat ihmiset neuvoista, on niistä varmasti osasta apuakin, mutta haluan tehdä asiat omalla tavallani. Ja luonteeseeni sopien, välillä vaikka kantapään kautta jos asia niin vaatii. Jotenkin omituista tästä kaikesta tekee se, että veli on nyt RUKissa, ja koksuna (ei tosin mulle - mikä lienee onni tai epäonni, enpä osaa vielä ottaa kantaa) Sodankylässä sitten kun mie olen alokkaana. On kai se jonkinlainen etu, että kuulee puolueettomasti kaiken vittumaisen intistä, mutta myös sen, kuinka hyvältä jokin onnistuminen tuntuu. Myös se, että inttisanasto on tullut melkoisen tutuksi, jos ei jo viimevuosien aikana oman ikäluokkani käydessä inttiä, niin viimeistään nyt. Ollaan aina oltu tosi läheisiä, ja kasvettu samoissa kaveriporukoissa veljen kanssa. Meillä on kahta päivää vaille kaksi vuotta ikäeroa, joten se ehkä selittää sen miten meistä on tullut niin samanluonteisia. Ihan mahtavaa päästä kokemaan jonkin aikaa inttiäkin veljen kanssa! Ja naureskelijoille, en todellakaan odota minkäänlaista erityiskohtelua sukulaisuussuhteiden takia. Tuntuu vain helpottavalta ajatukselta etten ole yksin.

Vähän harmittaa että veli on kiinni vielä pitkään. Ois ollu aika mahtavaa jos ois voinu fiilistellä vikaa viikonloppua sen kanssa. Kaikki kaveritkin tuntuu olevan hajaantuneena ympäri suomen - osa jopa lähes maailman äärissä. Biru.  Ei se auta ku nauttii siitä seurasta mitä on jäljellä! 

Jännittää. Kuumottaa. Tyhmä kai oisin jos en yhtään hermoilis. Ekat viikot on varmasti aikalailla uuden opettelua, ja omien rajojen hakemista. Kohta pitäis varmaan alkaa miettiä sitäkin mitä pitää ottaa mukaan sinne. Kyllähän siinä kirjeessä, mikä tuli jokunen kuukausi sitten sanottiin, pitäsi vaan löytää se kirje! Jospa oisin ollu kerranki fiksu ja lyöny sen johonki semmoseen paikkaan, "mistä varmasti löydän sitten sen". Eikun ettimään paperinivaskat läpitte. Pitäsköhän oppia organiseeraamaan asioita pikkusen paremmin? Josko tuo intti opettas siihenki taitoon... :D

Vähän kyllä kuumottaa sekin, miten parisuhde jaksaa inttiajan, tai mie en itse ole ollenkaan niin huolissaan siitä, mutta jos toisella on huonoja kokemuksia aiheesta (mikä on kyllä aivan ymmärrettävää, etäsuhteet kusee monesti), niin kyllä se pistää kuumottelemaan itteäki. Onneksi me ollaan kyllä niin jääräpäitä molemmat että eiköhän sitä vaikka sinnillä vedetä mun palvelusaika! Turhaakai sitä on maalailla piruja seinille vielä tässä vaiheessa. 

Seuraavan kerran postaankin varmaan ensimmäisestä viikosta armeijan leivissä! Kovasti tsemiä kaikille muillekkin, jotka on samassa tilanteessa kuin mie, ja aloittavat palveluksen ens maanantaina. Hyvin me pärjätään!