Noniin, elikkäs. Kajaaniin tuli lähtö, ei puhettakaan että oisin päässyt sinne minne halusin, siis lääkintään. Enkä siis myöskään päässyt jäksterihommiin.
Ja jos joku muistaa, kuinka toivoin ekassa postauksessani, että en joutuisi spadehommiin, niin tosiaan, sieltä itseni löysin kun meidät pakattiin jääkäriprikaatin linjavaunuun ja kuljettaja käänteli kokan kohti Kajaania. Meikäläisestä tulee siis huoltopalvelualiupseeri.
Oon tässä nyt viikon päivät makustellu tätä asiaa, enkä löydä tästä juuri mitään positiivista. Onhan siis totta, että huollolla on äärimmäisen tärkeä osa taisteluissa, mieshän marssii vatsallaan, ja jos ei tarviketoimitukset pelaa, niin milläs ammut. En kuitenkaan jotenkin osaa motivoida itseäni kiinnostumaan ja innostumaan tästä. Ja täällä kaikki on ihan erillä tavalla verrattuna Sodankylään. Kesti useamman päivän ennenkuin totuin näiden kummalisuuksiin. Kerran jos toisenkin oon tuntenut itseni vähintäänkin idiootiksi kun en ole tajunnut miten täällä toimitaan. Aivan kuin p-kauden eka viikko uudestaan. Paitsi että luulet tekeväsi suurimman osan ajasta oikein, mutta sitten sinua tullaan ojentamaan, etkä osaa muuta kuin seistä hölmönä suu auki uu aapisen laidassa ja todeta että "pahoittelen, herra alikersantti".
Kyllä täällä on onneksi päässyt vähän tetsaamaankin, ja ai että se on kuulkaas tyäret ja pojjaat mahtava asia. Jotain riemua päiviin. Helpottaisi tosin jos kumpparit ois oikeaa kokoa, eikä kahta kokoa liian isot, on meinaan pikkusen haastemomenttia tuossa mars mars käskyssä kun ei popot pysy jalassa. Eilenkin erään nimeltämainitsemattoman maanläheisen etenemistavan harjoittelussa kumpparini putosi matkalle ensin roikuttuaan varpaideni varassa parin metrin matkan. Tuolle matkalle jäi myös lipas ja lukuisia tuskan kyyneleitä, kun en ehtinyt laittaa polkkareita. Tällä siis viittaan maasta törröttäviin kiviin ja katkenneisiin vesakoihin, jotka on terävämpiä kuin monen spaden järki. - Illalla sai taas laskea uusia mustelmia, ja todeta tetsanneensa.
Polvi on ihan tajuttoman kipeä. Joku oli kieliny meidän tuvan esimiehelle siitä, että syön päivittäin särkylääkkeitä ja käytän vatsansuojalääkkeitä, että voin syödä sellaisia määriä särkylääkkeitä, että vähintäänkin vatsahaava tulee (mukesin kahvin juonnin lopetin jo viikkoja sitten - tai paremminkin, sen juomisen yrittämisen). Tää alikki otti mut sitten keskutelemaan, ja ehdotteli mulle palveluksen keskeyttämistä. Te, jotka tunnette mut, tiedätte, että jos mie johonkin ryhdyn, niin ennemmin meen läpi harmaasta kivestä ku luovutan. Minä en saatana anna periksi. Tänään juoksin kaikissa koulutuksissa, purin hammasta ja juoksin. Vaikka tuntui että polvi halkeaa ja räjähtää ja veristä tulipaskaa leviää ympäriinsä, mie tehin kaiken minkä muutkin. Eihän tuo varmaan fiksua ole, mutta miehän näytän saatana että minusta on tähän, ja miehän menen sinne RUKkiin asti. Olkoonkin sitte huoltorukki, mutta pääseepä tetsaamaan, eikä tarvi jäädä kouluttamaan spadeja.
Mutta koska kaikki mitä oon toivonut intiltä, on kääntynyt päälaelleen, ja käyny justiin äippäin kuten oisin halunnut, niin alan jo henkisesti valmistautua siihen, etten ehkä pääsekään rukkiin. Sitten on vaan löydettävä se motivaatio aliupseerina, ja saatava ne kessun natsat.
Oon kyllä katkera siitä, että jouduin tänne, ei siitä mihinkään pääse. Mutta eräs kokelas kerran sanoi minulle, että minua motivoi parhaiten kevyt (tai vähemmän kevyt) kenttävittuilu. Että mie sisuunnun sellaisesta niin että yllän parempaan suoritteeseen, kun oon hieman (tai minun tapauksessa äärimmäisen) ärtynyt ja kyrpiintynyt. Tietenkin kun tietty raja ylittyy, tämä motivoiva vitutus vaihtunee gonahtaneisuuteen.
Ehkäpä kaikki kääntyy vielä parhain päin. Olisi vielä paljon kerrottavaa, mutta pitänee käyttää tämä yö huomiseen kokeeseen lukemiseen. Ehkä löydän sen motivaation tuopin tahi viinilasin pohjalta lomilla. Luojalle kiitos että huomenna pääsee vähäksi aikaa pois täältä. En muuten saanut matka-ajan pidennystä, eikä täältä ole lomakuljetuksia Rovaniemelle. Perskarvamunakas. Pitää huomenna aamulla yrittää käydä vielä itkemässä vääpelille, ja ihmetellä millä ihmeen konstilla mun ois tarkoitus päästä kotiin.
Kajaani kuittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti