Kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän

Siitäpä pääsi vierähtämään melkein koko p-kausi ennenkuin ehin kirjoittaa lisää tänne. Nyt on siis menossa viikko 6, ja ylihuomenna alkaa viikko 7. Niin paljon kaikenlaista on tapahtunut, etten oikein tiedä mistä aloittaa, ja suokaa anteeksi jos teksti on hieman sekavaa, sillä oon kuumeessa...

Noh, jos sitä lähtis vaikka siitä, että eihän tuo mun polvi tietenkään kestänyt, kuten pelkäsinkin. Tosin, omaa tyhmyyttä, kun polkasin sen paikaltaan rättisulkeisista tupiinpoistuttamisen yhteydessä. Kolme päivää mie purin hammasta ja aattelin että en jumalavita lähe veksiin, että kyllä se paranee. Ei saatana parantunu. Tietenkään. Sain paskan polvituen ja kolme päivää vmtl:lää. Eihän se tietenkään ehtinyt parantua, vaan jatkoi kipuilua. Varsinkin aamulla tuntui kuin polvi ei edes kantais. Kuitenkin oon purrut tässä nyt neljättä viikkoa hammasta ja ollut mm. mosaleirillä tetsaamassa, polkassu 85km valamarssin (josta viimeiset 14km märisin ääneen kun kipu polvessa oli sanoin kuvailematonta tuskaa.), tetsannu vähän lisää, ja ollut kolmen päivän ampumaharjoituksessa kahdentoista kilometrin päässä kasarmista. Polveni hajosi vasta eilen paluumatkalla, kun oltiin tulossa edellämainitulta ampumakeissiltä, joka oli muuten tähän astisesta intissä vietetystä ajasta kolme parasta päivää! Päästiin harjotteleen partiotoimintaa kovat piipussa ja heittään kovaa käkriä ja kaikkea muutakin siitiä! Mutta ei siitä nyt enempää. Pääsin siis paluumatkan puoleenväliin, kun alkoi tuntua että polvilumpio alkaa repeytyä irti. Suunnattoman vitutuksen ja itseensä pettymisen saattelemana nousin meidän koksun pysäyttämään tekaan ja pyöräni nakattiin taakse. Eräs joukkueeni alikeista istui myös tekan kyydissä ja varmasti huomasi kuinka mua suututti ja kuinka paljon muhun sattui. Oli hellyyttävää, että hän auttoi mut kyytiin ja sitten tarjosi nuuskaa. Ei puhuttu koko matkan aikana mitään, ja kasarmille päästyämme hän auttoi mut tekan kyydistä. Sillon aattelin ensimmäisen kerran että ehkä tää intti ei ookkaan täysin läpeensä gonahtanutta paskaa kusipäälaumaa johtava laitos. Nyt sitten viimeyönä nousi kuume ja tänään ois ollu sotilaan perustutkinto. Vuppia tuli, joten ei unelmaakaan siitä,että oisin saanu sen suorittaa. Vituttaa aivan käsittämättömästi.
--------
Piti vähän aikaa vetää henkeä etten taas lietsonut itseäni itseraivon pyörteisiin. Voishan sitä tosiaan puhua jostain muustakin kuin vain avautua ongelmista....
On kyllä ihan nättiä olla jääkäri. Toivoisin tosin että saisin kohta olla aliupseerioppilas. Vala oli hieno kokemus, en itse sekoillut muussa, kuin ensimmäisessä eteenviennissä, kun rk:n hihna takertui takkiin. Oli vähän sellanen "eikaikukaannähnythyvä" situation.

Kyllä täytyy sanoa, että oon oikeesti tykänny olla täällä. Vaikka mun osalta tää palvelus on ollu pitkälti tuskan kanssa käsi kädessä kävelemistä, en oo antanu sen häritä mun suoritteita, pikemminki oon hakenu siitä voimaa pusertaa vielä vähän enemmän. Vielä valamarssiin palaten, eräs kokelas sanoi että kipu on vain ruumiista poistuvaa heikkoutta, ja että on hyvä tuntea välillä kipuakin. Oon miettinyt tuota aika paljon, ja oon ihan samaa mieltä. Kivusta voi saada voimaa, kun sen osaa kuuppansa sisällä asetella oikein. Ja jos jotain, niin kärsivällisyyttä tää inttiaika on mulle opettanu. Ja vaikka välillä turhauttaa ihan saatanasti, pitää vaan niellä se, ja aatella et en oo ainoa jota vituttaa. Hyvänä esimerkkinä mosaleirin vika päivä, satoi kaatamalla vettä. Kaikki kamat oli ihan märät. Tupakka-askikin oli niin märkä että siitä saattoi puristaa vedet ulos. Silti piti ryynätä pitkin jänkää ja syöksyä rapakoihin. Sillon hajotti ehkä ensimmäisen kerran, niinkuin ihan oikeesti. Mutta siitäki selvis kun ajatteli että muillaki on kamppeet märät, muillakin on kylmä, eikä muillakaan ole tupakkaa. Täällä kyllä tosiaan kypsyy, ja oppii ajattelemaan yhteisöllisesti.

Melkein harmittaa jos pääsen sinne lääkintäaukkiin, koska sitten tulee lähtö Kajaaniin ja mun pitää jättää mun tupa ja joukkue. Joistkin ihmisistä on tullu mulle tosi tärkeitä ja läheisiä. Tulee kyllä ikävä niitä. Noh, ensi viikolla pitäis olla tää haaveet kaatuu päivä, kun selviää ketä lähtee ja minne. Toisaalta, tästä meidän saapumiserästö on poikkeuksellisen paljon halukkaita aukkiin, erityisesti lääkintään. Että voihan se olla etten pääse. Mut sit kiväärimieheksi.
En oo kyllä päivääkään katunu että oon lähteny vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Oon kyselly täällä jätkiltä, että mitä ajatuksia niillä on naisista intissä, ja osa on sitä mieltä, että ihan vitun nättiä, että aivan oikein. Osa ei oikein kommentoi ja osa on tietenkin niitä jotka on sitä mieltä että naiset tulee tänne movettamaan ja ettimään miehiä. On varmasti niitäkin, mut meidän komppaniassa ei ainakaan ole. Meitä alotti yhteensä 24 naista meidän komppaniassa ja koko saapumiserässä oli 36, ja vain yks on lopettanu. Eeppistä, mie sanon.
Kaikille niille tytöille, jotka pohtii inttiin menemistä, sanon että totta vitussa lähette! Välillä tää on oikeesti rankkaa, mut niin pitää ollakkin.

Paljon ois vielä sanottavaa, mutta paljon tuli jo sanottuakin. Yritän kirjoittaa vähän useammin jatkossa, vähän sekavaa ja epäkronologista settiä tulee muuten. Nojuu, palellaampa taas!