Parental advisory

Tää ei ihan selvästi ollu meikäläisen heiniä tämä blogin raapustelu. Onhan tämä tottakai ihan loistava kanava kertoa omista kokemuksista, suorituksista ja mietteistä....

Kun katsoo taaksepäin tähän päivään mennyttä aikaa, on tapahtunut paljon. Olen tavannut ihania ihmisiä, kamalia ihmisiä, typeriä ihmisiä, älykkäitä ihmisiä. Olen saanut uusia ystäviä (kenties jopa eliniäksi), olen saanut uusia kavereita, olen nähnyt niin moneen junaan menevää porukkaa että jos oikeasti pysyy täysijärkisenä tässä porukassa, on minun mielestäni saavuttanu jo jonkin tasoisen psykologisen koulutuksen. Täällä täytyy olla valmiudet toimia niin monenlaisten ihmistyyppien kanssa.
Itse olen pyrkinyt pitämään mahdollisimman matalaa profiilia ja olla ottamatta osaa toisten kahakoihin. Ja omasta mielestäni oon onnistunut siinä aivan hyvin, sillä ainakin käsittääkseni olen väleissä kaikkien kanssa, joihin olen vähintään puheen tasolla tutustunut. Jokainen joka minut tuntee, tietää minut temperamentistani ja voimaakkaasta luonteestani, kovasta äänestä ja riehakkaasta olemuksestani puhumattakaan. Minulle itselleni on tullut yllätyksenä se, kuinka kärsivällinen ja pitkäpinnainen loppujen lopuksi kykenenkään olemaan, ja kuinka järkevästi ja pitkäjänteisesti pystyn toimimaan paineen alla. Luin tuossa johtajakansioon aukin alussa raapustelemiani juttuja, ja olin kirjoittanut että odotan johtajakoulutukselta kärsivällisyyden kehittymistä ja kykyä "vääntää rautalangasta". Noh, jos jotain niin nuo kyvyt ainakin kehittyivät. - Siis siihen saakka kun tuota aukin hupia ja inttiä ylipäätänsä kesti osaltani 2/15 saapumiserän kanssa. Ja on ihan totuus, että 2/15 ei kotiudu koskaan!

Jokseenkin harvakseltaan tullut kirjoiteltua, ja viimeisin postaus onkin aivan aukin alusta. Nyt on siis sellainen tilanne, jos jollekulle on vielä epäselvää että sain E:n paperit oltuani ensin viikon päivä kerrallaan vupissa, jonka jälkeen osastolla toisen mokoman. Itkin niin-maan-perkeleen-katkerasti tuona turmion torstaina kun pääsin osastolta, A-lausunto rutistettuna reisitaskussani. 12kk lykkäystä.. Tunsin itseni niin luuseriksi. Kaikki ne koettelemukset. Ei se sijoiltaan mennyt polvi, kolme kuukautta intissä paransi -sillä se lähtee millä on tullutkin... Ei marssimurtumat kummassakin jalkapöydässä, muutama viikko vemppaa ja kepit ja avot. Vaan sitten meni selkä. Kirottu E3. Ei ole tämänkokoista vartta tehty kantamaan taisteluvarustus Charlieta 50km verran rankan viikon päätteeksi, yöunia kahden käden sormilla laskettavissa takana plakkarissa. Mutta enpä perkele luovuttanu ja niin vain tuli viimein korpin natsat ja linjamerkki (josta en vain osaa olla ylpeä koska huolto...)

Jäin paitsi niin paljosta, silloin kun ne murtumat tuli. Ja se oli mulle kova kolaus jättää harjoituksia välistä ja ei voinut muuta kuin rötvätä tuvassa ja tuijotella seinää. Sillon tällön oli jotain päivystäjänakkeja tai muita kevyitä - mutta äärimmäisen vittumaisia- nakkeja joita meikäläinenkin saattoi tehdä. Sen lisäks auk1:n viimeisellä viikolla piti käydä kysymässä oikein kapteenilta lupa että pääsin ampumaharjoitukseen mukaan... Ja sitten on vain ollu huonoa tuuria. Maharipulikuume iski liha2:lla, josta jouduin skippaamaan puolet. Olisi pitänyt tehdä ruokaa joten oli pakko hakea vapautusta epidemian alkamisen estämiseksi...Ja sain vielä astmankin tuolta tomumajasta joka myös autokomppaniana tunnetaan. Ja se saatanan selkä...

On se vain että terve, isänmaallisuutta puhkuva nainen joutuu haavojaan nuollen perääntymään rintamalta... Puoltoista saatanan viikkoa ja mulla olisi ollut puolikas joulukuusi joulun kunniaksi rinnuksia komistamassa....

**************** verenpaineentasaustauko*****************

 

Jooh, elikkäs ei ollu ihan viiskauttaviis suoritus. Ainakaa noin niinkö omasta mielestä.

Mutta nyt olen kotona, ja kunhan pystyn nousemaan aamuisin omin voimin sängystä, enkä päivittäin ole tramadol-sirdalud-pöllyssä rupean kuntouttamaan tuota runkoani. Ja uskokaa pois, minä palaan vielä. Ja otan niskalenkin tuosta saatanan autokomppaniasta. Minähän näytän vielä että minusta on tähän. Ja sitten palaan kultaiseen kotiyksikkööni Sodankylään... 1/17 mortit... beware.

Hiuksen hieno ero motivoivan vitutuksen ja gonahtamisen välillä.

Noniin, elikkäs. Kajaaniin tuli lähtö, ei puhettakaan että oisin päässyt sinne minne halusin, siis lääkintään. Enkä siis myöskään päässyt jäksterihommiin.
Ja jos joku muistaa, kuinka toivoin ekassa postauksessani, että en joutuisi spadehommiin, niin tosiaan, sieltä itseni löysin kun meidät pakattiin jääkäriprikaatin linjavaunuun ja kuljettaja käänteli kokan kohti Kajaania. Meikäläisestä tulee siis huoltopalvelualiupseeri.

Oon tässä nyt viikon päivät makustellu tätä asiaa, enkä löydä tästä juuri mitään positiivista. Onhan siis totta, että huollolla on äärimmäisen tärkeä osa taisteluissa, mieshän marssii vatsallaan, ja jos ei tarviketoimitukset pelaa, niin milläs ammut. En kuitenkaan jotenkin osaa motivoida itseäni kiinnostumaan ja innostumaan tästä. Ja täällä kaikki on ihan erillä tavalla verrattuna Sodankylään. Kesti useamman päivän ennenkuin totuin näiden kummalisuuksiin. Kerran jos toisenkin oon tuntenut itseni vähintäänkin idiootiksi kun en ole tajunnut miten täällä toimitaan. Aivan kuin p-kauden eka viikko uudestaan. Paitsi että luulet tekeväsi suurimman osan ajasta oikein, mutta sitten sinua tullaan ojentamaan, etkä osaa muuta kuin seistä hölmönä suu auki uu aapisen laidassa ja todeta että "pahoittelen, herra alikersantti".

Kyllä täällä on onneksi päässyt vähän tetsaamaankin, ja ai että se on kuulkaas tyäret ja pojjaat mahtava asia. Jotain riemua päiviin. Helpottaisi tosin jos kumpparit ois oikeaa kokoa, eikä kahta kokoa liian isot, on meinaan pikkusen haastemomenttia tuossa mars mars käskyssä kun ei popot pysy jalassa. Eilenkin erään nimeltämainitsemattoman maanläheisen etenemistavan harjoittelussa kumpparini putosi matkalle ensin roikuttuaan varpaideni varassa parin metrin matkan. Tuolle matkalle jäi myös lipas ja lukuisia tuskan kyyneleitä, kun en ehtinyt laittaa polkkareita. Tällä siis viittaan maasta törröttäviin kiviin ja katkenneisiin vesakoihin, jotka on terävämpiä kuin monen spaden järki. - Illalla sai taas laskea uusia mustelmia, ja todeta tetsanneensa.

Polvi on ihan tajuttoman kipeä. Joku oli kieliny meidän tuvan esimiehelle siitä, että syön päivittäin särkylääkkeitä ja käytän vatsansuojalääkkeitä, että voin syödä sellaisia määriä särkylääkkeitä, että vähintäänkin vatsahaava tulee (mukesin kahvin juonnin lopetin jo viikkoja sitten - tai paremminkin, sen juomisen yrittämisen).  Tää alikki otti mut sitten keskutelemaan, ja ehdotteli mulle palveluksen keskeyttämistä. Te, jotka tunnette mut, tiedätte, että jos mie johonkin ryhdyn, niin ennemmin meen läpi harmaasta kivestä ku luovutan. Minä en saatana anna periksi. Tänään juoksin kaikissa koulutuksissa, purin hammasta ja juoksin. Vaikka tuntui että polvi halkeaa ja räjähtää ja veristä tulipaskaa leviää ympäriinsä, mie tehin kaiken minkä muutkin. Eihän tuo varmaan fiksua ole, mutta miehän näytän saatana että minusta on tähän, ja miehän menen sinne RUKkiin asti. Olkoonkin sitte huoltorukki, mutta pääseepä tetsaamaan, eikä tarvi jäädä kouluttamaan spadeja.
Mutta koska kaikki mitä oon toivonut intiltä, on kääntynyt päälaelleen, ja käyny justiin äippäin kuten oisin halunnut, niin alan jo henkisesti valmistautua siihen, etten ehkä pääsekään rukkiin. Sitten on vaan löydettävä se motivaatio aliupseerina, ja saatava ne kessun natsat.
Oon kyllä katkera siitä, että jouduin tänne, ei siitä mihinkään pääse. Mutta eräs kokelas kerran sanoi minulle, että minua motivoi parhaiten kevyt (tai vähemmän kevyt) kenttävittuilu. Että mie sisuunnun sellaisesta niin että yllän parempaan suoritteeseen, kun oon hieman (tai minun tapauksessa äärimmäisen) ärtynyt ja kyrpiintynyt. Tietenkin kun tietty raja ylittyy, tämä  motivoiva vitutus vaihtunee gonahtaneisuuteen.

Ehkäpä kaikki kääntyy vielä parhain päin. Olisi vielä paljon kerrottavaa, mutta pitänee käyttää tämä yö huomiseen kokeeseen lukemiseen. Ehkä löydän sen motivaation tuopin tahi viinilasin pohjalta lomilla. Luojalle kiitos että huomenna pääsee vähäksi aikaa pois täältä. En muuten saanut matka-ajan pidennystä, eikä täältä ole lomakuljetuksia Rovaniemelle. Perskarvamunakas. Pitää huomenna aamulla yrittää käydä vielä itkemässä vääpelille, ja ihmetellä millä ihmeen konstilla mun ois tarkoitus päästä kotiin.

Kajaani kuittaa.

Kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän

Siitäpä pääsi vierähtämään melkein koko p-kausi ennenkuin ehin kirjoittaa lisää tänne. Nyt on siis menossa viikko 6, ja ylihuomenna alkaa viikko 7. Niin paljon kaikenlaista on tapahtunut, etten oikein tiedä mistä aloittaa, ja suokaa anteeksi jos teksti on hieman sekavaa, sillä oon kuumeessa...

Noh, jos sitä lähtis vaikka siitä, että eihän tuo mun polvi tietenkään kestänyt, kuten pelkäsinkin. Tosin, omaa tyhmyyttä, kun polkasin sen paikaltaan rättisulkeisista tupiinpoistuttamisen yhteydessä. Kolme päivää mie purin hammasta ja aattelin että en jumalavita lähe veksiin, että kyllä se paranee. Ei saatana parantunu. Tietenkään. Sain paskan polvituen ja kolme päivää vmtl:lää. Eihän se tietenkään ehtinyt parantua, vaan jatkoi kipuilua. Varsinkin aamulla tuntui kuin polvi ei edes kantais. Kuitenkin oon purrut tässä nyt neljättä viikkoa hammasta ja ollut mm. mosaleirillä tetsaamassa, polkassu 85km valamarssin (josta viimeiset 14km märisin ääneen kun kipu polvessa oli sanoin kuvailematonta tuskaa.), tetsannu vähän lisää, ja ollut kolmen päivän ampumaharjoituksessa kahdentoista kilometrin päässä kasarmista. Polveni hajosi vasta eilen paluumatkalla, kun oltiin tulossa edellämainitulta ampumakeissiltä, joka oli muuten tähän astisesta intissä vietetystä ajasta kolme parasta päivää! Päästiin harjotteleen partiotoimintaa kovat piipussa ja heittään kovaa käkriä ja kaikkea muutakin siitiä! Mutta ei siitä nyt enempää. Pääsin siis paluumatkan puoleenväliin, kun alkoi tuntua että polvilumpio alkaa repeytyä irti. Suunnattoman vitutuksen ja itseensä pettymisen saattelemana nousin meidän koksun pysäyttämään tekaan ja pyöräni nakattiin taakse. Eräs joukkueeni alikeista istui myös tekan kyydissä ja varmasti huomasi kuinka mua suututti ja kuinka paljon muhun sattui. Oli hellyyttävää, että hän auttoi mut kyytiin ja sitten tarjosi nuuskaa. Ei puhuttu koko matkan aikana mitään, ja kasarmille päästyämme hän auttoi mut tekan kyydistä. Sillon aattelin ensimmäisen kerran että ehkä tää intti ei ookkaan täysin läpeensä gonahtanutta paskaa kusipäälaumaa johtava laitos. Nyt sitten viimeyönä nousi kuume ja tänään ois ollu sotilaan perustutkinto. Vuppia tuli, joten ei unelmaakaan siitä,että oisin saanu sen suorittaa. Vituttaa aivan käsittämättömästi.
--------
Piti vähän aikaa vetää henkeä etten taas lietsonut itseäni itseraivon pyörteisiin. Voishan sitä tosiaan puhua jostain muustakin kuin vain avautua ongelmista....
On kyllä ihan nättiä olla jääkäri. Toivoisin tosin että saisin kohta olla aliupseerioppilas. Vala oli hieno kokemus, en itse sekoillut muussa, kuin ensimmäisessä eteenviennissä, kun rk:n hihna takertui takkiin. Oli vähän sellanen "eikaikukaannähnythyvä" situation.

Kyllä täytyy sanoa, että oon oikeesti tykänny olla täällä. Vaikka mun osalta tää palvelus on ollu pitkälti tuskan kanssa käsi kädessä kävelemistä, en oo antanu sen häritä mun suoritteita, pikemminki oon hakenu siitä voimaa pusertaa vielä vähän enemmän. Vielä valamarssiin palaten, eräs kokelas sanoi että kipu on vain ruumiista poistuvaa heikkoutta, ja että on hyvä tuntea välillä kipuakin. Oon miettinyt tuota aika paljon, ja oon ihan samaa mieltä. Kivusta voi saada voimaa, kun sen osaa kuuppansa sisällä asetella oikein. Ja jos jotain, niin kärsivällisyyttä tää inttiaika on mulle opettanu. Ja vaikka välillä turhauttaa ihan saatanasti, pitää vaan niellä se, ja aatella et en oo ainoa jota vituttaa. Hyvänä esimerkkinä mosaleirin vika päivä, satoi kaatamalla vettä. Kaikki kamat oli ihan märät. Tupakka-askikin oli niin märkä että siitä saattoi puristaa vedet ulos. Silti piti ryynätä pitkin jänkää ja syöksyä rapakoihin. Sillon hajotti ehkä ensimmäisen kerran, niinkuin ihan oikeesti. Mutta siitäki selvis kun ajatteli että muillaki on kamppeet märät, muillakin on kylmä, eikä muillakaan ole tupakkaa. Täällä kyllä tosiaan kypsyy, ja oppii ajattelemaan yhteisöllisesti.

Melkein harmittaa jos pääsen sinne lääkintäaukkiin, koska sitten tulee lähtö Kajaaniin ja mun pitää jättää mun tupa ja joukkue. Joistkin ihmisistä on tullu mulle tosi tärkeitä ja läheisiä. Tulee kyllä ikävä niitä. Noh, ensi viikolla pitäis olla tää haaveet kaatuu päivä, kun selviää ketä lähtee ja minne. Toisaalta, tästä meidän saapumiserästö on poikkeuksellisen paljon halukkaita aukkiin, erityisesti lääkintään. Että voihan se olla etten pääse. Mut sit kiväärimieheksi.
En oo kyllä päivääkään katunu että oon lähteny vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Oon kyselly täällä jätkiltä, että mitä ajatuksia niillä on naisista intissä, ja osa on sitä mieltä, että ihan vitun nättiä, että aivan oikein. Osa ei oikein kommentoi ja osa on tietenkin niitä jotka on sitä mieltä että naiset tulee tänne movettamaan ja ettimään miehiä. On varmasti niitäkin, mut meidän komppaniassa ei ainakaan ole. Meitä alotti yhteensä 24 naista meidän komppaniassa ja koko saapumiserässä oli 36, ja vain yks on lopettanu. Eeppistä, mie sanon.
Kaikille niille tytöille, jotka pohtii inttiin menemistä, sanon että totta vitussa lähette! Välillä tää on oikeesti rankkaa, mut niin pitää ollakkin.

Paljon ois vielä sanottavaa, mutta paljon tuli jo sanottuakin. Yritän kirjoittaa vähän useammin jatkossa, vähän sekavaa ja epäkronologista settiä tulee muuten. Nojuu, palellaampa taas!

Eka viikko takana

Se olis ensimmäinen viikko intissä aikalailla pulkassa. Ekoina päivinä olin ulapalla ku ankkuristaan irronnut paatti ja pääasiassa edelliseen viitaten ajelehdin ympäriinsä virran mukana. Aika nopeasti sain omakohtaista kokemusta vanhasta sanonnasta "aina on kiire oottamaan", kun juoksun nytkää häärää itsensä paikasta a paikkaan b ja sitten ootellaan niitä lönnijöitä ja perseilijöitä muotoon. Kollektiivirangaistuskin tuli tunnettua nahoissa, kun kyseiset perseilijät aiheuttivat koko joukkueelle tupakkataukokiellon. Kyllä kiristi vanne nupin ympärillä kun iltavapaisiin oli vielä useita tunteja kiellon alkamisesta. Voishan sitä tietenkin lopettaakkin, jumalauta mulla ois hyvä kunto sitte. Nääh. Ei pysty näillä aamuilla.

Meidät rokotettiin liukuhihnamenetelmällä. Jonota puolialastomien miesten kanssa veksissä pelaten livematopeliä, perse penkkiin, molemmilla puolilla rokottaja, yhtäaikaa tuiks käsivarteen ja ulos. Rokotuksesta on nyt kolmas päivä ja vasen käsivarsi on edelleen hellänä.
 Jalkapohjat on ihan paskana intin lenkkareilla tallaamisesta. Ei saada pitää maihareita ennen lääkärin tarkastusta... Paskaa. Sulkeisissa ja tänään, mussukkapäivänä saatiin pitää maihareita ja ai että kun on hyvä tunne. Ja kieltämättä tuntuu jokseenkin sotilaallisemmalta kun on oikeat kengät eikä mitkään lyttyyn tallatut kämäset lenkkikengät.

Vähitellen alkaa niinsanutusti oppia talon tavoille, ja muistaa tervehtiä, ojentaa ja olla turpa kiinni sillon ku asiayhteys niin vaatii. Enää ei sydäntykuttäen tarvi jännittää ilmottautumista tai toimistokäyttäytymistä ja arvomerkitkin alkaa olla hallussa. Ootan vaan kovasti sitä, että alan tuntea itseni taistelijaksi ympäriinsä kuupoilevan alokkaan sijaan.

Hyvin on tähän asti mennyt, ja toivottavasti hyvin menee jatkossakin. Mie aion tsempata meidän joukkueesta parhaan 3.jk:ssa ja omasta tuvasta kasarmin parhaan. Vaikka väkisin. En vaan jaksais katella sellasta härväämistä ja lönnimistä ja perseilyä mitä tällä viikolla on ollut. Ekat päivät vielä ymmärtää kun kaikki on uutta, mie tusin itseni lähestulkoon kokoajan aivan idiootiksi kun en tiennyt mitä tehdä. Oon kuitenkin pitänyt silmät ja korvat auki ja yritän satanen lasissa osata kaiken mahdollisimman hyvin.. Tottakai jokainen mokaa joskus, ja minäkin, useita kertoja päivässä. Mutta mie jumalauta yritän kaikkeni. Ja haluan aukkiin.

Ei tää intti kuitenkaan pelkkää suorittamista ole ollut. Ollaan päästy sotkuun ja tupakkakopissa on käyty mieleenpainuvia keskusteluja. Oon saanu jo paljon uusia kavereita, ja meidän tuvan henki on aivan mahtava. Tuetaan ja autetaan toisiamme, ja mm iltavahvarit ja tupatarkastukset on tällä viikolla olleet aivan hulvattomia. Niistä ehkä myöhemmin parhaat palat ja kootut kollaasit. Myös meidän joukkue on ihan loistava. Puhalletaan yhteen hiileen ja vaikka jotkut välillä perseileekin, niin eikös se niin mee että asiat opitaan vaikka kantapään kautta.
Ensviikonloppuna päästään ekoille lomille. Ihan h u i k e e t a. Pääsee näkemään veljeä ja rakasta ja perhettä ja kavereita. Ja pääsee rämpyttämään mun rakasta nailonkielistä ja juomaan oikeaa kahvia. MuKesin kahvi aiheuttaa mulle varmaan jossain vaiheessa mahahaavan tai vähintään vie loputkin makuaististani, jättäen jälkeensä vain pohjaanpalaneen tervaisan poltteen.
Tottakai sivistyneesti muutaman tuopin ajattelin tyhjentää.

Kaikenkaikkiaan olen kyllä pääosin nauttinut ekasta viikosta armeijan vihreissä.

Palataanpa astialle jälleen kun ehdin/jaksan kirjoittaa. Ehkä sitten kun saan tietokoneluvan ja roudattua läppärin tänne. Puhelimella on jokseenkin raivostuttavaa kirjoittaa pitkää tekstiä, joka olis edes lähestulkoon johdonmukaista ja jouhevaa luettavaa.

Kuulumisia ja viimeisen viikon kuumottelua

Huhhuh. Tuli tosiaan vietettyä melkonen viikonloppu Seinäjoella Törnävänsaaressa Provinssia fiilistellessä. Tulihan sitä oltua melkoinen riemuidiootti, mutta väliäkös tuolla, jotainhan sitä piti repästä ennen palvelukseen astumista. Tuosta reissusta jäi käteen mahtavia muistoja, omistusnimmari, helvetin kipeät niskat (koska kyllähän sitä lettiä pittää heiluttaa..), hieman kärähtänyt iho ja Seinäjoen sairaalakin tuli nähtyä. Mahtihuippu reissu siis! Paluumatka Rovaniemelle alkoi suht kiireessä, kun nipin napin ehdin junaan. Melkoisessa neljän päivän darrassa, vaunussa, jossa oli leikkipaikka (yllättävän paljon ja kovaäänistä riemua ja riitaa riittää yhdestä leikkijunasta Seinäjoki-Oulu välille) matkustin kaikkeni antaneena ja koitin nukkua. Oulussa vaihdoin junaa, ja onnekseni sattui hiljaisempi vaunu, mutta vanha ku taivas, ja KUUMA. Hyvä ettei darralimppari kiehunu pullosta ulos. Nojoo, VR. Mitä muuta voi olettaa? Etelässä on hyvät junat, lyhyet matkat. Mitä pohjosemmas mennään niin sitä pitemmät on etäisyydet ja sitä paskemmat junat. Kai tuo matkan pituus jotenki korreloi junan kunnon kanssa? 

Noh, se siitä. 

Tosiaan, neljä päivää aikaa tsempata itteni inttiin. Maanantaina (viikkoa ennen) otin kaikki lävistykset pois. Eihän nuita kaikkia ois varmaan tarvinnu ottaa, mutta sama kait tuo oli. Vähän on kieltämättä alaston olo, ja huomasin kuinka paljon mie värkkäsin lävistyksilläni hermostuneena, kun nyt kun niitä ei ole, tuntuu tyhmältä kun ei ole mitään mitä hiplata (joo kuulosti väärältä mutta menköön). Eilen ostin kellon. En mitään kallista ku mun omaisuudella on tapana hajota tai vähintäänkin kadota alta aikayksikön. On siinä kuitenki perusominaisuudet ja vedenpitävyys, niin tokkopa tuo oman asiansa ajaa. 

Tuntuu että kaikilla on hirveä tarve neuvoa. Kannattaa tehä näin, älä tee noin vaan niin ja älä ole äänessä mutta yritä nyt kuitenki olla jonakin. Juuh. Kiitos rakkaat ihmiset neuvoista, on niistä varmasti osasta apuakin, mutta haluan tehdä asiat omalla tavallani. Ja luonteeseeni sopien, välillä vaikka kantapään kautta jos asia niin vaatii. Jotenkin omituista tästä kaikesta tekee se, että veli on nyt RUKissa, ja koksuna (ei tosin mulle - mikä lienee onni tai epäonni, enpä osaa vielä ottaa kantaa) Sodankylässä sitten kun mie olen alokkaana. On kai se jonkinlainen etu, että kuulee puolueettomasti kaiken vittumaisen intistä, mutta myös sen, kuinka hyvältä jokin onnistuminen tuntuu. Myös se, että inttisanasto on tullut melkoisen tutuksi, jos ei jo viimevuosien aikana oman ikäluokkani käydessä inttiä, niin viimeistään nyt. Ollaan aina oltu tosi läheisiä, ja kasvettu samoissa kaveriporukoissa veljen kanssa. Meillä on kahta päivää vaille kaksi vuotta ikäeroa, joten se ehkä selittää sen miten meistä on tullut niin samanluonteisia. Ihan mahtavaa päästä kokemaan jonkin aikaa inttiäkin veljen kanssa! Ja naureskelijoille, en todellakaan odota minkäänlaista erityiskohtelua sukulaisuussuhteiden takia. Tuntuu vain helpottavalta ajatukselta etten ole yksin.

Vähän harmittaa että veli on kiinni vielä pitkään. Ois ollu aika mahtavaa jos ois voinu fiilistellä vikaa viikonloppua sen kanssa. Kaikki kaveritkin tuntuu olevan hajaantuneena ympäri suomen - osa jopa lähes maailman äärissä. Biru.  Ei se auta ku nauttii siitä seurasta mitä on jäljellä! 

Jännittää. Kuumottaa. Tyhmä kai oisin jos en yhtään hermoilis. Ekat viikot on varmasti aikalailla uuden opettelua, ja omien rajojen hakemista. Kohta pitäis varmaan alkaa miettiä sitäkin mitä pitää ottaa mukaan sinne. Kyllähän siinä kirjeessä, mikä tuli jokunen kuukausi sitten sanottiin, pitäsi vaan löytää se kirje! Jospa oisin ollu kerranki fiksu ja lyöny sen johonki semmoseen paikkaan, "mistä varmasti löydän sitten sen". Eikun ettimään paperinivaskat läpitte. Pitäsköhän oppia organiseeraamaan asioita pikkusen paremmin? Josko tuo intti opettas siihenki taitoon... :D

Vähän kyllä kuumottaa sekin, miten parisuhde jaksaa inttiajan, tai mie en itse ole ollenkaan niin huolissaan siitä, mutta jos toisella on huonoja kokemuksia aiheesta (mikä on kyllä aivan ymmärrettävää, etäsuhteet kusee monesti), niin kyllä se pistää kuumottelemaan itteäki. Onneksi me ollaan kyllä niin jääräpäitä molemmat että eiköhän sitä vaikka sinnillä vedetä mun palvelusaika! Turhaakai sitä on maalailla piruja seinille vielä tässä vaiheessa. 

Seuraavan kerran postaankin varmaan ensimmäisestä viikosta armeijan leivissä! Kovasti tsemiä kaikille muillekkin, jotka on samassa tilanteessa kuin mie, ja aloittavat palveluksen ens maanantaina. Hyvin me pärjätään! 

Hämmennystä, odotusta ja jännitystä

Tämähän alkaa tuntua vähitellen todelliselta! Eilettäin postissa tuli infopapereita, jotka sisälsivät yleisiä ohjeita palvelukseen saapumisesta, mm. mihin ottaa yhteyttä jos on lisäkyssäreitä, milloin on vala ja vierailupäivä.. Mitä ottaa mukaan, milloin bussikyyditykset lähtee ja mistä... Liitteenä oli myöskin kyselylomake, jossa tiedusteltiin kuntotasoa, liikunnallista harrastuneisuutta noin yleensäkin sekä toiveita joukko-osastoon ja aselajiin, sekä mahdollisiin erikois/johtotehtäviin liittyen.
Kahtoopi mihin sitä nyt sitten päätyy lopulta...

Tänään säikähdin postiluukun kolahdusta niin että vedin kahvit väärään kurkkuun. (Tässä välissä jo mainittakoon kohtuuton kahvin suurkulutukseni.) Luukusta repsotti Ruotuväki-lehti ja alokasliite. Siinä meni mukillinen jos toinenkin kun kahlasin ne läpi infon janoisena.

Se lukutuokio päättyi tyhjään katseeseen ja alkavaan jomottavaan päänsärkyyn, jonka tiesin johtuvan liiasta uudesta tiedosta joka hätääntyneenä poukkoili kuuppani sisällä etsien sitä samaa kuuluisaa pakotietä, jota kautta esimerkiksi kaikki lukion matematiikassa opittu on valunut hiivattiin.

Tällä hetkellä täytyy myöntää, että jos kuvittelin olevani edes jonkinnäköisissä tolkuissani siitä mitä koulutukselta ja intiltä noin yleisesti ottaen odotoan, totean tyynesti olevani nyt pihalla kuin tampaxin lanka. Ainoa asia mistä oon yhä varma, on se että haluan johtajaksi. Aukkiin siis. Ehkä minun ei tarvikkaan muuta tietää vielä? Tottapa tuo P-kausi tuo tullessaan mullekkin jonkin käryn siitä mitä musta tulee, mihin musta on ja mihin ei.
Kunhan eivät soppatykiksi mua tyyrää niin eiköhän sitä sinnillä paineta homma kuin homma. Enemmän tai vähemmän kiinnostaa vähän kaikki linjat. Kaikennäköistä kuulee intin jo suorittaneilta kavereilta ja niiltä jotka tällä hetkellä sitä suorittavat. Varmasti joka hommassa on puolensa. Ja sen tiedän, että kesken ei meikäläisen kunnia anna periksi jättää.

Ja herra mun vereni, mitä ihmettä mie loppujen lopuksi oikein hermoilen? Inttiin tulee vuosittain poikia jotka ovat hädin tuskin äitinsä helmoilta päässeet. On vedetty mäkkärissä ja noutopöydissä muutamat kaksoisleuat ja komeat vatsat. Silti ne painaa porskuttaa menemään, mikäli fysiikka vaan lääkärintarkastuksen läpäisee. Enköhän minäkin pärjää. Ainoa mikä huolestuttaa, on nuo meikäläisen polvet. Ne kun on toistakymmentä vuotta rassanneet, ja niiden takia piti karatekin aikoinaan lopettaa.
On ne nyt huomattavasti paremmat, kun oon treenannu monipuolisesti lihaksistoa ja heitin sen kasviruokavalion roskiin. Ai miksi? No siksi, että mulla ei ollut kiinnostusta, taitoa eikä varaa syödä monipuolisesti, tarpeeksi ja niin että olisin silti saanut kaiken tarvittavan ravinnostani.
En oo koskaan ollut näin terve ja hyvässä kunnossa kuin nyt, ja tosiaan aijon pitää yllä tätä elämäntapaa vielä intin jälkeenkin. Kestipä se nyt sitten mun osalta  <45,(ja vaikka aiemmin mainitsin että kesken en oo jättämässä, kaikkea voi sattua ja se pitää sitten vaan hyväksyä) 165, 255 tai sitten sen 347 päivää.

Eipä tässä tällä erää muuta. Ehkä postaan vielä jotain ennen palvelukseen astumista, tai sitten en.

Siviili tj 35

Useimmilla varmasti pyörii mielessä sellainen kyssäri, että minkäs helvetin takia nuori nainen haluaa inttiin, sinne maskuliiniseen kurin ja kurmutuksen instituuttiin.  Muista en tiedä, mutta itse olen "haaveillut" intin käymisestä jo vuosia, kipinä syttyi 15-kesäisenä kun olin sotkussa kesätöissä. Siitä en tiedä, mistä moinen ajatus pinttyi takaraivoon, mutta nyt kun vuosia myöhemmin pikkuveljeni ja entinen poikaystäväni astuivat palvelukseen tammikuussa, sain viimein lähetettyä hakupaperit. Jos en ihan väärin muista, kyseinen hakukaavakkeiden metsästys alkoi, kun kävin Sodankylässä perheeni kanssa veljeni valassa.
Papereiden täyttäminen tapahtui suhteellisen nopeasti, mutta lääkärintodistus uupui pitkään. Homma meinasi tyssätä siihen, kun en viitseliäisyyttäni saanut varattua aikaa ajoissa. Kun sitten viimein sain luurin kauniiseen käteeni, ja aloin soittelmaan aikaa YTHS:lle (kuin ihmeen kaupalla sainkin ajan lääkärille ennen hakuajan umpeutumista). Tämä oli siis ensimmäinen lääkärikäynti. Kyseenalaistan vahvasti YTHS:n lääkäreiden koulutuksen, sillä ainakin tämä ammattikuntansa edustaja oli ihan käsi hommansa kanssa, eikä osannut täyttää puolustusvoimien liitteeksi tulevaa todistusta. Sen lisäksi hän syyllisti minua siitä etten ollut varannut tupla-aikaa, koska eihän kokonaisvaltaista lääkärintarkastusta mitenkään saa 20 minuutissa tehdyksi. ULOS ja uutta aikaa varaamaan. Eikä siinä tietysti muu auttanut. En luonnollisesti saanut uutta aikaa kuin vasta kuukauden päähän, ja eikun ahdistuneena tilaamaan puhelu aluetoimistoon. Siellä oltiin suopeita vastaanottamaan lääkärintodistus jälkikäteen liitteenä, ja sain huokaista helpotuksesta.

Jossain vaiheessa kevättä sain kutsun valintatilaisuuteen. Olin toiseksi ensimmäisenä paikalla, ja istuin toiseksi ensimmäiseen riviin (mielestäni eturivissä istuminen olisi tehnyt minusta silmätikun, ja koska edellisilta oli mennyt hivenen myöhään, ajattelin suosiolla piilotella silmäpussejani hieman etäämpänä). Pian tyttöjä alkoi lappaa ovesta huoneeseen, jossa päivän aloitus tapahtui infolla ja koulutuksesta kertovalla "oppitunnilla". Tunsin erittäin suurta yhteenkuulumattomuutta muihin naissukupuolen edustajiin ja tunsin meille luennoivan majurin katseen porautuvan kerran jos toisenkin lävistyksiini, venytettyihin korvanlehtiini, sekä penkkiä vasten kiliseviin ketjuihini. Muilla tytöillä oli piukat farkut ja käsilaukut. Toivoin mielessäni, että ulkonäkö hämäisi, ja että tytöt olisivat hieman vankempaa henkistä tekoa, kuin miltä näyttivät ulospäin. Ei sillä että arvostelisin muita, olkoon juuri sellaisia kuin haluavat - edustanhan itsekin "hieman silmäänpistävämpää alakulttuuria".

Nukahdin mikrouneen oppitunnin aikana ja saatoin näyttää jonkin mielenterveys/pakkomiellehäiriöiseltä yrittäessäni pakottaa silmäluomiani pysymään auki. Hulvatonta.

Päivä piti sisällään tosiaankin parin tunnin mittaisen oppitunnin koulutuksesta, kaksi varusnaista kertoi omia kokemuksiaan, jonka jälkeen heidän johdollaan kävimme syömässä ja kiertämässä Someroharjun kassua. Minua huvitti suunnattomasti kävellä muiden tyttöjen kanssa ympäri kassua, tuntui että inttipojille oli melkoinen yllätys kun parikymmenpäinen kanalauma tepasteli tupien ohi. Päät kääntyivät, ja olin kuulevinani aiheeseen liittyvää supinaakin.
Päivän lopuksi meille oli lääkärin tarkastus ja majurin haastattelu. Lääkärillä ei ollut minulle mitään erityistä sanottavaa. A-mies. Tai siis nainen. Majurin haastattelu sen sijaan oli mieleenpainuva, muun muassa seuraavanlainen keskustelu käytiin:

Majuri: Noniin. Ja Sodankylään haluaisit?
Minä: Joo, se olis semmonen ykkösjuttu.
Majuri: Ja ens heinäkuussa pitäisi päästä aloittamaan?
Minä: Kyllä, se ois oikeastaan ainoa mahdollisuus, kun nuo opinnot on nyt sellasessa vaiheessa, että jos vasta ensi tammikuussa meen niin tulee ikävä katko kolmanteen vuoteen.
Majuri: Jaahas. (*tutkii papereita*) Ja teollista muotoilua opiskelet pääaineena. Mites tuo palvelusaika, mitä olet aikonut saavuttaa? Olet tänne kyselylomakkeeseen kirjoittanut että lääkintämieheksi haluaisit. Ja että Aukkiin.
Minä: Joo, kyllä vain. Oon miettinyt että tää intti vois olla yks uravaihtoehtokin.
Majuri: Oletko miettinyt, että oletkohan sinä ihan oikealla alalla, kun kesken opintojen yliopistosta päätät asepalvelukseen hakea?
Minä: Eihän ne ole toisiaan poissulkevia, nyt on vaan sellainen tilanne, että alkaa olla viimeiset mahdollisuudet käydä intti, kun ei ole vielä perhettä sun muuta, mikä estäisi, ja koulusta on helppoa vain jättäytyä poissaolevaksi. Jatkan niitä opintoja sitten intin jälkeen siitä mihin ne nyt jäävät.
Majuri: Niinniin, aivan. Sinullakin tuota ikää on jo... Mitä yheksänkolme oot syntynyt.
Minä: Joo, kahenkympin paremmalla puolella jo.
Majuri: Justiinsa. Vielä semmosta kysyisin näin lopuksi, että kun tosiaan tämä armeijamaailma on hyvin miehinen paikka, että mitenkäs sinä tuut toimeen miesten kanssa?
Minä: Noh, mun parhaat kaverit on aina ollu miespuolisia, ja muutenkin tuun jopa paremmin toimeen poikien kanssa, kuin tyttöjen.
Majuri: Vai niin. No entäs, kun nämä pojat täällä ovat pääasiassa sinua nuorempia. Mitä luulet, tuleeko auktoriteettiongelmaa, ottaa vastaan komentoja nuoremmilta?
Minä: Eipä tuo taida mikään ongelma olla, pikkuveli lähti juuri pari päivää sitten Rukkiin, ja jos sinne sodankylään pääsen niin hän on siellä sitten kokelaana tuolloin.
Majuri: (*jäätyminen) J-Jaaha. No eipä siinä sitten kai mitään.

Kyllä oli tuo majurin ilme kerrassaan näkemisen arvoinen. Syynäsi minua vielä päästä varpaisiin ennenkuin poistuin huoneesta.

Parin viikon päästä valintatilaisuudesta sain kirjeen, jossa sanottiin että 06.07.2015 Jääkäriprikaati, Sodankylä, terveisin lapin aluetoimisto. Taiteilijasta taistelijaksi siis.

Nyt vain nauttis siviilissä olosta nämä viimeiset 35 päivää, jotka sisältävät rutosti treeniä, ilonpitoa, Provinssirockia ja henkistä valmistautumista.